"Sinne tiedän joskus pääseväni ja eläväni vihdoin.
Ei enää paina se pakontuntu vaan tiedän,
ettei enää tarvitse etsiä.

Enkä kaipaa luoksesi."

Miksi Mikkelissä on sikana lahtelaisia, jotka tulee tänne ja sitten ne on, että oo, lahti on ihana, oo? (Itse tunnen ainakin seitsemän, joista kolme kuuluu sosiaaliseen turvikseeni. Se on jännittävää.) Mikä niitä vaivaa, mikseivät ne pysy siellä, jos se on niin ihana? Itse olen käynyt Lahdessa kahdesti ja se on vaikuttanut oikein viihtyisältä paikalta... Toki ymmärrän sen, että omia juuriaan täytyy hypettää, jos niistä pitää, mutta silti. Suuri syy miksi se minua ärsyttää on se, että luonnollisesti en itse voi osallistua siihen, joten hymisen vieressä ja tunnen itseni hieman ulkopuoliseksi. Mut no can do. Mutta sitäkin suurempi syy ärsytykseen on se, kun itse en voi puhua mistään paikasta niin.

En ole muuttanut paljoakaan, mutta juuri sellaisessa iässä, ettei mikään paikka tunnu sellaselta, joka olisi oikea koti. Kajaani ja Kalajoki, elämäni ensimmäiset kaksi vuotta, mitä niistä muistaa? Kajaani toki on säilynyt yhtenä mielikaupungeistani, siellä on mummola. Se ei ole suuri kaupunki, mutta pidän siitä paljon.

Sen jälkeen alkoi lapsuus ja muutto Joensuuhun. Joensuuta rakastin kaikella lapsuuden voimalla ja 9-vuotiaana minut sieltä raahattiin pois. Savonlinnaa taas vihasin kaikella murrosikäisen ja teini-ikäisen raivolla, enkä edelleenkään voi olla siellä ahdistumatta. Niinpä tein päätöksen, että lähden heti, kun voin.

Ja niin Kirre, 16 ja risat, lähti lukioon Savon savoimpaan paikkaan, Rautalammille. Pakko myöntää, että elämäni tähän mennessä parhaat vuodet, iloineen, niitä oli paljon, ja suruineen, ei mennä niihin, vietin tuossa pienessä ja ah-niin-idyllisessä kylässä. Mutta siinä vaiheessa olin jo niin vanha, etten juurtunut ja kestihän lukio vain kolme vuotta. Matka eteenpäin jatkui.

Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa. Ahkerasta opiskelupaikkojen metsästämisestä huolimatta Savonlinna kutsui minua taas yli puolen vuoden ajaksi, yksi elämäni kamalimmista jaksoista. Kertookoon minun ja Savonlinnan suhteesta jotain se, että elämäni kamalin jakso oli ikävuodet 9-12, ensimmäiset kolme vuotta tuossa Helvetin syvimmässä rotkossa... Sen ahdistavan puolivuotisen jälkeen oli tarkoitus päästä niin kauas kuin mahdollista.

Epäonnistuin surkeasti! Nyt ahdistun Mikkelissä, vain sadan kilometrin päässä, eikä varmaa poispääsyä ole. Siis mikä eteen? Helsinki, jota en kaupunkina niin rakasta, mutta sijainti on loistava. Henkireikäihminen, tai mangusti oikeastaan, asuisi niin lähellä. Mutta eipä näkyneet ovet sinne aukeavan, edes pääsykokeisiin. Maanantaina mahdollisuus päästä paikkaan, johon monen mutkan kautta ehkä todella haluaisin, paluu lapsuusmaisemiin, niihin joita niin rakastin. Joensuu.

En ole koskaan osannut sanoa olevani sieltä kotoisin tai lähtöisin. En osaa myöskään sanoa olevani Kajaanilainen, vaikka olen siellä syntynyt. Siispä, kun minulta kysytään, mistä olen kotoisin, vastaan, pahoinvointia tuntien, olevani Savonlinnasta. Olenhan asunut siellä suurimman osan elämästäni ja juuri sen ikäisenä, jolloin se todellinen kiintyminen johonkin paikkaan tapahtuu.. tai pitäisi tapahtua.

Olisiko Joensuu siis se, jossa Savonlinnan, Rautalammin ja Mikkelin kautta kuljettuani, voisin tuntea oloni rauhalliseksi.. Kohta nähdään olenko edes panostanut tarpeeksi päästäkseni takaisin sinne, paikkaan, jota voisin sanoa vihdoin kotikaupungikseni sanan jokaisessa merkityksessä.