Yliopisto oli kova juttu. Sitä kovempia on vain kaksi. Joensuuhun, kotiin, muutto ja kaks sanaa: YT. YT on mahtava sosiaalinen turvaverkko täynnä ihania ihmisiä, joiden kanssa olen aina kotona.

On hankala pohtia mennyttä vuotta. Usein selaan kalenteriani ja huokailen päiville, jotka muistaa pelkän kalenterimerkinnän perusteella. Tämä on ollut ehdottomasti yksi elämäni parhaita vuosia. Mikkelissä olin iloinen, mutta toisinaan onneton ja eksyksissä. Täällä en ole. Palasin kotiin ja se oli oikea vaihtoehto.

Oon ruennu taas ratsastaa. Alkukuun oon nyt käynyt ratsastamassa teatterikaverini suokkiruunalla. Rane on muistaakseni 11-vuotias, ollu kolmisen vuotta ratsuna. Ei uskois, että niin vähän aikaa. Kulkee ihan hirveen kivasti, laukatki nousee superhyvin.

Ollaan menty paljon siirtymisiä, kun Rauno tykkää vähän koheltaa välillä. Laukkajuttuina on tehty lähinnä vaan nostoja, eli siirtymien kautta kaahoilua pois. Ei se tässä helteessä oo hirveesti jaksanu kaahottaakaan kyllä. Ympyröillä on myös tehty töitä ja muutamia väistöjä. Varmaan aika samalla rutiinilla mennään jatkossakin. Kunhan tämä helle vähän hellittää, niin munkin aivot kulkee paremmin ja keksin kaikkea jännää.

Rane on kuitenkin hieno kaveri, tykkään tehdä sen kanssa juttuja. Toivottavasti saan jatkaa sen kanssa Päivin apuna kesän jälkeenkin. (:

Sen verran voin kertoa, että tykkään elämästäni. Ja luen tällä hetkellä Linnan Vänen Pohjantähteä, se vaikuttaa kivalta. Olen Mangulassa kylässä muutamia päiviä vielä. Sitten kotiin ja kesälomarutiineihin ja kainaloon.

Niin, olisin tahtonu laittaa tähän nyt sit Jarkko Martikaisen kappaleen Polte päästä Paratiisiin, mutten löytäny siihen lyriikoita mistään enkä tod ala kirjottaa ite niitä nyt. Mutta siis, vaikka lyriikoita ei oo, niin se on tämän viikon biisi. Sopii hyvin viime viikon lauantaina ensi-iltansa saaneen Ruusujen ja Raunioiden Kaupunki -näytelmän prosessiin ja lopputulokseen, sekä sanoilta että tunnelmalta. Kuunnelkaa vaikka Spotifystä ja juutuupista se.

Nancy Sinatra: Bang Bang (My baby shot me down) (How Does That Grab You, 1966 / Kill Bill Vol. 1 Original Soundtrack, 2003)

I was five and he was six
We rode on horses made of sticks
He wore black and I wore white
He would always win the fight

Bang bang, he shot me down
Bang bang, I hit the ground
Bang bang, that awful sound
Bang bang, my baby shot me down.

Seasons came and changed the time
When I grew up, I called him mine
He would always laugh and say
"Remember when we used to play?"

Bang bang, I shot you down
Bang bang, you hit the ground
Bang bang, that awful sound
Bang bang, I used to shoot you down.

Music played, and people sang
Just for me, the church bells rang.

Now he's gone, I don't know why
And till this day, sometimes I cry
He didn't even say goodbye
He didn't take the time to lie.

Bang bang, he shot me down
Bang bang, I hit the ground
Bang bang, that awful sound
Bang bang, my baby shot me down...

Nojuu, Kill Billiä siis katsoimma männä viikolla ja tää kappale saa joka kerta kylmät väreet selkärankaan, hieno ja järjettömän karmiva kappale. Siis oikeesti, hui.

Ens viikolla, siis oikeesti tällä viikolla, varmaan ABBAA, kun on Ruusujen enskari.

Mutta siis, mehän ollaan Mangun kanssa pääasiallisesti melko melankolisia molemmat. Kuunnellaan vihasta ja apaattista musiikkia ja sellasta kaikkee. Viime aikoina on tosissaan joutunu selamaan ämppäriä ja Spotifya oikeenlaisten biisien toivossa, kun hihityttää ja Paula ja Mira ja Tontsa ja Pillijou ja Maija ja kaikki laulaa niin surullisesti. Itte oon löytäny oikeenlaista virettä Vuokko Hovatan nätistä runorokista, mut sit välillä oikeen ärsyttää, ku vähän tahtois sitä vihasta altsurokkia ja uhoomista. Se vaan ei ota sopiakseen fiilikseen.

Tästä kaikesta ollaan tultu iha vaan yhteen loppupäätökseen. Tämä seuraava tulee siis Sennin sanoin, mutta Mangun kanssa totesimme sen paikkansapitävyyden: Pojat tekee tytöistä tyhmiä.

Mistä mulle tuli yhtäkkiä mieleen kirjottaa aiheesta tästä? Vuoden 2009 alussa kirjotin runen, jota sitten toukokuussa blogissanikin siteerasin (unlife.vuodatus.net/blog/1973066/rootless/). Nyt törmäsin siihen uudestaan runotiedostoja selatessani. Luin sen ja nauroin ääneen. Kuinka oikeassa se olikaan! Sit rupesin mieittimään tota mun ja Mangun päivittelyä ja siitä piti vähän naputtaa. Ihan lopullinen conclusion on nyt sit, että Joensuussa kaikki on vaan niin paljon paremmin. Yksi vain puuttuu, mutta senkin kanssa osaan olla tiivis yksikkö liian suuresta välimatkasta huolimatta.

Heitän sen runen vielä tähän loppuun, niin ei jää epäselväksi, mitä mä oikein horisen. Tai voi silti jäädä, mutta anyways.

"Sinne tiedän joskus pääseväni ja eläväni vihdoin.
Ei enää paina se pakontuntu vaan tiedän,
ettei enää tarvitse etsiä.

Enkä kaipaa luoksesi."

-Kirre, 27.01.2009

Niin, ei varmaan ole epäselvää, että runon sinne on tänne.

Nyt on sit pitäny puhua lätkästäki, ku Olympialaiset alko viikko sitten. Sekin on jääny. Iha lyhyesti vois sanoo, että harmittaa, ku ei oo pekkarinnettä ja Petteriki puuttuu. Jotenkin se MM-kisojen fiilis on niin erilainen ja niistä on aina kivempi puhuu ja kirjottaa. Ja ehkä sekin tekee, ku noi pelit tuloo Kanadasta ja näkyy täällä sit jotenki vähän epäinhimillisiin aikoihm, niin mitään ei oikein sit jaksa kirjottaa... Nytkin kello tosiaan on vaille kolme ja pari tuntia pitäis vielä ootella pelin alkua. Ai, mikskö en mee nukkumaan välillä? Mulla on vähän semmonen projektin tynkä tossa. Perjantaina puoleen päivään mennessä pitää palauttaa tutkielma, jonka kanssa oon paininu muka kaks viikkoo. Oikeestihan alotin sen tossa 12tuntia sitten. Päätin, että kirjotan sen valmiiksi ennen peliä. Ja päätin myös, että jos saan sen valmiiksi, Suomi voittaa. Että ei paineita, Kirre. Eh... Tutkielma alkaa kuitenkin on olla ihan hyvällä mallilla, joten ajattelin sitten levätä hetken. Lepuutin silmiä parikyt minsaa äsken ja nyt naputtelen tässä tämmöstä vähän turhaa.

Tarkotushan oli siis kertoa, kuinka tossa äsken maatessani ajatukseni assosioituivat jotenkin siihen, että joskus silloin Kirahvi villeinä teini- ja lapsuusvuosina kaikilla oli jonkun sortin kotisivut. Nehän oli vähän niinku 90-luvun ja 2000-luvun alun Facebook ja blogit. Mulla oli tietysti kanssa semmoset. Ei mitenkään ihmeelliset, en oikeesti muista ees mitä siellä oli. Yhden jutun muistan. Aktiivisina päivityskausinani jaksoin naputtaa sinne joka viikko "Viikon biisin". Jonkun biisin x sanat ja pieni selitys, miksi juuri se, miksi juuri nyt. Se oli mun mielestä aika mukavaa. Ajattelin kokeilla, että saisko semmosen homman lanseeraaminen saada minutki taas kirjottamaan tätä blogia. Oon ollu nimittäin sekä laiska että kiireinen. Nyt kuitenkin samalla alotan tämän jännittävän perinteen. Sovitaan, että aina tällai keskiviikko-torstai -vaihteessa koitan tänne aina jotaki laittaa, yleensä ehkä vähän aikasemmin ku nyt. Pidemmittä puheitta...

Viikon biisi (vko 8):

Vuokko Hovatta: Kosketusta vailla vapiseva mies (Liaani, 2010)

Sinä olet tuulessa hioutunut mies,

luoto, jota laineet alati lyö.

Sinä olet taivaalla palelevan Otavan valo,

sen kaupungin säihke syö.

Sinä olet poika kuin pulpetin puu,

kannen alla viiltoja lapsuuden.

Sinä olet roudassa rapiseva lähiön talo,

verkkoa kellareiden.

Sinun ihosi on totinen peitto,

jota vasten aika hankautuu.

Tie sydämeesi kivinen tie.

Isiesi lailla,

olet kosketusta vailla vapiseva mies.

Sinussa on ontuva rintamamies,

isoisän viivaksi vaiennut suu.

Ja se sirpale sielussa hankailee

kuin peritty hiljaisuus.

Sinä olet poika ja kadonnut tie,

avainnauhan alla sun sydämes lyö.

Sinä olet taivaalla palelevan Otavan valo,

hankia pakkasyön.

Sinun ihosi on totinen peitto,

jota vasten aika hankautuu.

Tie sydämeesi kivinen tie.

Isiesi lailla,

olet kosketusta vailla vapiseva mies.

Kosketusta vailla vapiseva mies.

Nyt sitten seuraa vähän tarinointia tästä.

Jos olisin aloittanut tämän uuden ja jännän perinteen, olisi kappale ollut saman artistin kappale Lempieläimiä ja laini "Ja sinä silloin, kun sun silmissä on ilvestä". Mutta törmäsin tähän Vuokon uuteen levyn nyt muutama päivä sitten ja tämä sieltä on tarttunut. Eli siis poikajuttujahan tässäkin nyt on, ei sitä kielletä. Kun on kivapoika ja iha oikeita juttuja, niin sit pitää kuunnella vähän tämmöstä. Ja onhan nämä lyriikat ihan pirun kauniit. Kappaleen yleisfiilis sopii jotenkin tähän tilanteeseen ja ihan jotkut irralliset rivit sopii poikaan hirveen hyvin.

Sun silmiä aristaa
hän tupakkaansa karistaa
sä tiedät miten tässä vielä käy

Hän sun tarinaasi imee
koko ajan ahnaammin
kun sun maailma on pimee
hänellä on paremmin
sä siksi vuodatat sun huolet
hän hiljaa hymyilee
ja kun kyyneliäs nuolet
hän haukottelee ja lausuu

Niinhän se on
kaamean onneton
on se joka ei saa rakastumaan
itseensä ei ainuttakaan
voi sua, onneton
noinko vaikeeta se on
kummaa miten et saa rakastumaan
itseesi et ainuttakaan
yhtään ketään
miten säälittävää

Sun silmiä aristaa
hän tupakkaansa karistaa
sä tiedät miten tässä vielä käy

Hän kiusaa sua ja vainoo
ivapuheillaan
hän on silti ainoo
joka saa sut hikoomaan
hän viipyy vielä pitkään
sä toivot pidempään
miten silloin häpesitkään
kun ensi kerran hän lausui

Niinhän se on...

Ja kun hän on muualla, kun hän on pois
sinut pelko ja turtumus täyttää
jos toiveet ois totta ne kauniita ois
nyt ne kaikki sun virheesi näyttää

Aina ennen olen samaistanut itseni henkilöön, jota tässä puhutellaan, se kaamean onneton. Nyt kuitenkin tajusin, että laulussa on useampia tulkintamahdollisuuksia, joihin kaikkiin kyllä liitan itseäni. Ensimmäinen vaihtoehto on juuri se vanha, minä olen se kaamean onneton ja puhuttelijana joku ulkopuolinen. Toisaalta taas nykyinen ulospäin antamani kuva voi olla ehkä juuri tuo toinen, jolloin puhuteltava voisi olla joku ulkopuolinen, joka kokee, että olen aina ilkeä ja vittumainen. Niinkuin joskus olenkin.

Se viimeinen tulkinta, joka jäi itselleni päällimmäiseksi, on se, että molemmat osapuolet olen minä. Se kiusaava, ilkeä, osapuoli on se minä, joka halveksuu sitä toista, sitä mikä olen ollut ja olen edelleen sisäänpäin. Harmittaa, kun en saa sitä tunnetta oikein sanoiksi, jonka tuota biisiä kuunnellessani nyt saan. Koetetaan purkaa kappaletta vähän osiin ja katsellaan.

Alussa muotoutavat selkät voimasuhteet.

Sun silmiä aristaa
hän tupakkaansa karistaa
sä tiedät miten tässä vielä käy

Se tupakoiva on vahva henkilö, se joka ylpeästi pitää päänsä ja nauraa kaikelle. Toinen on jo valmiiksi alistunut siihen, ettei tässä hyvin käy. Se on minunkin sisäisen dialogini alkuasettelu.

kun sun maailma on pimee
hänellä on paremmin
sä siksi vuodatat sun huolet
hän hiljaa hymyilee

Minun vahva puoleni ei ehkä suoranaisesti nauti sisäisestä heikkoudesta, mutta toisaalta olen oppinut käyttämään sitä voimavarana. Joten mitä epävarmempi, pimeämpi, tunnen olevani, sitä enemmän ammennan sitä ivaa ja kuorta päälle päin.

voi sua, onneton
noinko vaikeeta se on
kummaa miten et saa rakastumaan
itseesi et ainuttakaan
yhtään ketään
miten säälittävää

Ulkoinen minäni on varma itsestään. Siksi suhtautuminen sisäiseen epävarmuuteen on juuri tällainen, miten säälittävää. Myös se, että ulkoinen minä ei nauti sisäisen olemassa olosta tulee tässä tavallaan ilmi: kummaa miten et saa rakastumaan itseesi et ainuttakaan. Kuten sanotaan, ihmisen pitäisi oppia ensimmäisenä rakastamaan itseään. Minä tulen toimeen itseni kanssa, halveksin sitä toisinaan, mutta me tulemme toimeen. Kai se heijastuu ulospäinkin.

Hän kiusaa sua ja vainoo
ivapuheillaan

Edellinen pätkä itsessään sanoo jo tarpeeksi, halusin sen vain nostaa esille.

hän viipyy vielä pitkään
sä toivot pidempään

Toivo siitä, että ulkoinen minä jäisi vielä silloinkin, kun ei tarvitse esittää mitään. Mutta aina se viipyy vain niin kauan kuin on pakko. Lopulta on jäätävä yksin oman epävarmuutensa kanssa.

Lopuksi nostan koko c-osan, se on conclusion. Se on juuri se hetki, kun jää yksin epävarmuuteensa ja vain tahtoisi, että kaikki on toisin.

Ja kun hän on muualla, kun hän on pois
sinut pelko ja turtumus täyttää
jos toiveet ois totta ne kauniita ois
nyt ne kaikki sun virheesi näyttää

Ja äiti, jos luet, niin älä ota herneitä. Ajokelit oli mitä mainioimmat, pimeellä en ajanu paljoa ja menin autolla siksi, kun sain Mangulta isomman telkkarin ja sitä olis junassa ollu vähän paha kulettaa. Ja oikein tyytyväinen olit koko viikonlopun ja minäki, ku ei tarvinnu stressata siitä, että sinä stressaat.

Asiaan meen kuitenki. Läksinpä siis perjantaina kohti Mangulaa. Tein pikkuisen stopin Mikkelissä, koska se valittiin Marahvi Oy:n kohtaamispaikaksi. Samalla pääsin nauttimaan Keskusbaarin kevyt kolasta ja tunnelmasta sekä Suvin laadukkaasta seurasta. Kävin myös moikkaamassa Tanea, ne kun oli ainoat kaverit, jotka siellä on pysyny. Tykkäsin.

Sitten saapui se odotettu henkilöitymä, also known as Mangusti. Käytiin evästämässä vähän mäkkiruokaa ja sitten alkoi matka kohti tuntematonta, tai siis Vantaata. Välillä en ihan osannu, kun oli vähän pimeetä ja tuulilasi on hyvin kakkainen. Heinolassa vaihettiin kuskia, koska yksi mun suurimmista kammoista on pääkaupunkiseudulla ajaminen. Mangu siis ajoi meidät mukavasti perille. Tapasin myös legendaarisen Rauskun (älkää kysykö lisää) ja pakko on myöntää, että täytti odotukseni. Hyvässä seurassa on Mangustini ollut. Hurautettiin Töpölle, koska päätettiin, että sinne yöksi mennään.

Töpö oli sen verran hurja, että jätti meidät Mangun kanssa vapaaksi asutoonsa ja itte lähti baariin. Ei tehty mitään pahoja källejä, pehmoleluseksiä, lippis kaapin päälle ja kiva rune seinälle, sen semmosta. Sitten pelattiin Muuttuvaa Labyrinttia, jossa olin tosi paska. Siis oikeesti, herranjumala! Se on lasten peli ja mä olin, että mitä mä teeeeeeeen. Hävisin kirkkasti koko ajan. Töpö kotiutui x aikaan ja myös sen kämppis oli siinä vaiheessa tullut kotiin. Vaihdoimme pelin siis Trivialiin, siinä en ollu iha niin paska. Siinä oli perjantai, näääin.

Lauantain pääohjelmanumero oli Narrit vs. Tappara -lätkämatsi. En oo koskaan nähny lätkää livenä ja se oli niiiin siistiä.  Myllyttiin ja hurrattiin ja oltiin sekasin. Narreilla oli kuuma veskari ja Tappara voitti 4-2! Todella hyvä kokemus, pakko myöntää. LÄTKÄÄÄ!!!!

No sitten alkoki vähän olla ongelmallista. Yöpaikka oli suuri kysymysmerkki. Töpö oli lähteny Kouvolaan ja sen kämppis ryyppäämään. Mangu kivasti soitteli kaikki tutut lävitse, mutta kaikilla oli jokin este, ettei sitten päästy. Epätoivoisina kökötettiin Ruskeasannan Shellillä ja pohdittiin vaihtoehtoja. Heitettiin superhuonoa läppää, tehtiin tieteellistä tutkimusta (aka laskettiin rakkausprosentteja sata sivua. Tultiin siihen tulokseen, että pekkarinne on ehkä hieman gay, Mangun ei kannata vaihtaa sukunimeä ja että Viggo Mortensen ei oo ainoa, joka viggoilee) ja jauhettiin paskaa laidasta laitaan. Ehittiin kärkkyä Töpön talon eessäki hetki, että josko sen kämppis olis horjahdellu kotiin, mut ei. Mikä eteen? Lähdettiin sitten kattomaan, joskos Peijaksen sairaalassa olis ollu ihan sikana porukkaa, silloin oltais voitu soluttautua niiden joukkoon ja nukkua siellä. Mutta se mesta huusi tyhjyyttään ja totta kai vasta melkein vuorokautta myöhemmin tuli mieleen, että olis pitäny vaan napata minun astmalääke kassista ja mennä valittamaan kohtausta. Sillon ei tullu mieleen muuta kuin se, että hakataan toisiamme hetki ja sitten mennään sinne runnellun näkösenä ja saadaan unimesta. Paluu Shellille odotti siis Marahvia.

Tässä vaiheessa kello oli 5 aamuyöllä. Takkia vaan invavessan lattialle patterin viereen ja unta palloon. Hemmetin epämukavaa nukkumista, mutta pari tuntia sai sentään unta ennen ku tuli niin kylmä, että oli vaan pakko luovuttaa. Takasin siis tönöttämään, kahvia ja kaakaota ryystettiin siinä toivossa, että ne vähän lämmittäis. Maailma alkoi näyttää pikkuhiljaa paremmalta ja juuri silloin pääsin kokemaan kauhun hetkiä. Aivan yllättäen kaksi poliisia tallusteli sisään ja tömähtivät vain parin metrin päähän meidän pöydästä. Toinen joi supercoolina energiajuomaa ja toinen, sellanen maitopoika, söi terveellistä ja tasapainoista aamiasta. Luulen, että se toinen söi sen Battery-purkinkin jossain vaiheessa. Ei tämä tähän lopu! Sama toistui vielä kaksi kertaa. Lopulta siinä samassa pöydässä tönötti kuusi poliisia, joista viisi veteli sitä tasapainoista aamupalaa ja se yksi sitä purkkiaan. Parastahan tässä on se, että aika rauhallisesti mä olin siinä tilanteessa. Mangu jotain poliisiläppää heitti ja yllättävän vähän aikaa mä olin, että "Voi älä, meiät vievät johonkin putkaan ja huihui". Minäki vähän sitten uskaltauduin naureskelemaan niille. Suunnittelin myös poliisimiehen hankkimista siedätyshoidoksi. Sitten aina grillijonossa korjailisin juoppojen kielioppia ja kun ne minua uhkalisivat lyödä, niin poliisimies minua suojelis. Opettaisin sitä ehkä tottelemaan käskyä "Puskii!", en tiiä miks. Poliisivälikohtauksen jälkeen jauhettiin paskaa, siis oikeesti, puhuttiin mm. paskomisesta. Lopulta elämä tuli kuitenkin siihen pisteeseen, että lähdettiin Mangun äidin luokse. Ja siellä meitä odotti Nuu! Sunnuntai-ilta menikin siinä sitten jutskaillessa ja tenttiinkin ehin lukea. Siinä vaiheessa, kun tuli uniaika, sammuttiin molemmat ku saunalyhdyt. Huomattavasti paremmat yöunet ku edellisenä yönä.

Tänään sitten ajeltiin yhdessä Joensuuhun. Matka oli aivan järjettömän siisti. Ja käytiin Mangun iskäheillä ja oli eniten hienoo tavata se, ku en oo tavannu muuten ku ihan tosi ohimennen. Voin hyvin nähdä, että mistä Mangu on puolet geeneistään saanu. Matka oli siis täynnä retardointia, laulettiin suureen ääneen Den Glider In:iä. Säkkäreitä ei tietenkään osattu, mutta ne hoitu hyvin, ku jörgenittää sanat ja seuraa säveltä. "Jörgen, Jörgen, Jörgen Jönsson..." jne. Huh huh. Hyvä oli, ku ei kuitenkaan tarvinnu koko matkaa itte ajaa. Neljässä pätkässä vedeltiin, niin ajomatka ei kerralla kasvanu liian pitkäksi ja varpaat kestivät koetoksen. Ne vähän tuppas jäätymään. Mutta hengissä selvittiin ja oltiin aikataulussa koko päivä!

Nyt on kyllä kiva, ku Mangu dataa läppärillään tuossa vieressä, televisiona ei oo enää mikään matolaatikko ja hauskaa on vaan koko ajan. Huomenna tenttiin ja yleistä retardointia yliopistolla. Ou jee!

Kuten sanoin, lukukokemukseni oli hyvin voimakas. En uskonut kirjan vaikuttavan minuun niin paljon, tuovan sen niin paljon ajatuksia. Mielipiteeni sodasta ja sen järjettömyydestä ei sinänsä muuttunut tai vahvistunut, mutta jollain tasolla koen ehkä ymmärtäväni sitä eri tavalla ja voisin sanoa, että ymmärrän nyt paremmin.

Luen kirjoja aina henkilöhahmojen kautta, ne tulevat minulle läheisiksi. Rakastan seurata sitä, kuinka hahmot kehittyvät ja muuttuvat ja millaisia he oikeasti ovatkaan. Tämä on varmasti yksi niistä syistä, miksi luen mielelläni kirjasarjoja. Nyt huomaan olevani sivuraiteilla. Syy, miksi loikkasin sivuraiteille on se, että myös Tuntematonta luin nimenomaan henkilöhahmolähtöisesti. Kirosin suureen ääneen suosikkini kaatuessa ja toisen suosikkini saadessa luodista, tuijotin lamaantuneena seinään viisi minuuttia. Vaikka Tuntematon onkin sotaromaani, jossain vaiheessa huomasin, että sota ei ollut enää hallitseva elementti. Siitä tuli vain miljöö, jossa minulle niin läheisiksi tulleet henkilöt elivät, kehittyivät, muuttuivat ja useimmat lopulta myös kuolivat.

Läheisimmäksi kirjan hahmoista minulle tuli Koskela, Ville Vaitelias. Koskela puhui vain silloin, kun hänellä oli asiaa. Hän ei koskaan käsitellyt joukkojaan alentuvasti, vaan oli heidän kanssaan samalla tasolla, se tuli häneltä luonnollisesti. Koskela oli rento ja tiukassa paikassa tilanteen tasalla. Hän uskoi oikeudenmukaisuuteen ja tiesi, että armeijassa ja sodassa kaikessa ei aina ole järkeä. Hän noudatti napisematta käskyjä, vaikkei kaikkia hyväksynytkään pureskelematta. Esimerkkinä kohta, jossa Rokka passitetaan esimiesten eteen. Koskelalle tulee puhelu, josta asiasta kerrotaan ja hän vastaa vain "Välitän". Näin hän ilmaisee, että hän ei asetu käskyn taakse, mutta asemansa vuoksi välittää tiedon eteenpäin. Ylempää kun on pyydetty. Koskela on nimenomaan hyvä sotilas, hyvä upseeri. Vaikka Kariluodon ja Hietasen kuoleman jälkeen hänen mieleensä nousee yhden ainoan kerran ajatus "Kauankos minä tässä keikun?", normaalisti hän ei päästä tällaisia ajatuksia mieleensä. Juuri Koskela on se henkilö, jonka kaatumisen jälkeen tuijotin lamaantuneena seinää. "Ville Vaitelias oli kuollut." Kylmiä väreitä kulki ihoani pitkin, hiljaisia kylmiä väreitä.

Toinen suosikkini on hyvin paljon Koskelan vastakohta. Ei, ei sentään Lammio, ei herranjumala. Vaan se on Lehto, kyyninen ja ilkeä alikersantti. Lehto on ehdottoman kova ja kykeneväinen julmiin tekoihin. Hän ei siedä heikkoutta ja jouduttuaan Lammion kanssa ilmiriitaan, hän seisoo kovennettua ilmahyökkäyksen keskellä tuntematta pelkoa tai ainakaan sitä myöntämättä. Myös annetut tehtävät hän suorittaa pää pystyssä. Kun muut miehet ovat valmiita kääntymään takaisin Lammion antamalta tehtävältä, ei Lehto suostu, "minä en suo kuoville niitä naamanliikkeitä, kun huomaa minun palanneen kesken takaisin". Tehtävä on suoritettava, kaikki kuulivat käskyn. Lehto lähtee tutkimaan tilannetta muiden edellä ja sen kaiken vihansa voimalla hän sivuuttaa ajatuksen siitä, ettei kaikki ole kunnossa. Sillä hetkellä Lehdon luonnetta ja sen lähtökohtia avataan enemmän, Lehdon kyynisyys saa uuden tason. Ei se ole sodasta tai armeijasta lähtöisin, sen juuret ovat pidemmällä. Se sai minut näkemään tämän piinkovan miehen uudessa valossa, ei pahana, vaan traagisena hahmona. Ne hetket saavat minut kiinnostumaan henkilöstä enemmän. Ne hetket ovat Lehdon viimeiset. Hänen loppun on mielestäni hyvin ristiriitainen ajatellen sitä, millainen hän on. Lehto ei pyydä keltään apua, Lehto ei kunniota ketään (paitsi Koskelaa ja Kariluotoa, muttei heitäkään aivan vilpittömästi). Ennen kuolemaansa hän on yksin pimeässä, vaikeasti loukkaantuneena, kykenemätön liikuttamaan jalkojaan ja suurissa tuskissa. Lehdon kaltaisen henkilöhahmon olisi tavallaan odottanut kaatuvan tämän tulittaessa raivokkaasti vihollista ja vievän ainakin kolme vastapuolen peluria mukanaan. Mutta näin ei käy. Viimeisillä hetkilläänkään hän ei kuitenkaan menetä luontoaan, "Tähtää alemmaksi perkeleen kierosilmä!" Lopulta hän kiskoo itsensä pelkin käsivoimin kiväärinsä luokse ja vaivalloisesti saa sen suuhunsa. Sitten hän painaa liipasinta ja minä kirosin suureen ääneen.

Koskela ja Lehto eivät toki ole ainoat, mutta suurimmat, suosikkini. Pidän Hietasesta ja Rokastahan nyt kaikki pitävät. Sotamies Susi oli myös sympaattinen hahmo. Rokan uskollinen seuralainen, lähin ystävä, myös varjo. Hänellä on koko kirjan aikana vain muutama repliikki, onneksi Rokka puhuu heidän molempien puolesta. Susi viihtyy osassaan ja luottaa Rokkaan lähes varauksettomasti. Yhdessä he tulivat, yhdessä he pysyvät ja yhdessä he myös lähtivät -ja elossa vielä.

Nyt riittää hahmoista! Tai oikeesti koskaan ei riitä hahmoista, mutta saadakseni tämän kirjoituksen, tai pikemminkin purkauksen, joskus loppuun, on minun luovuttava niistä. Siirrytään siihen, että joka vuosi, joulukuun alussa, nukahdan kesken tietyn elokuvan. Mikähän elokuva olisi kyseessä.. Jaa-a. Parina viime vuotena olen luovuttanut, jättänyt Tuntemattoman katsomatta. Nyt tietysti kirjan innoittamana liimauduin television eteen, luin muuten vielä samalla puolen elokuvan ajan. Mutta pakko on sanoa, leffa ei tuntunu yhtään missään, kun oli kirjan lukenu. Elokuva oli sitä sotaa ja tappamista, kaikki se psykologinen puoli, henkinen raakuus oli jätetty todella käsittelemättä. Kun kirjassa sota väistyy taustavaikuttajaksi, miljööksi, elokuvassa se pitää kaiken otteessaan. Hahmot eivät pääse kehittymään niin syviksi, mikä minua jäi harmittamaan erityisen paljon. Huumori toki oli kohdallaan, hyvin suora tekele kaiken kaikkiaan. Täytynee katsoa myös se uudempi filmatisointi.

Aah, olenhan minä nähnyt sen uusimman versioinnin Tuntemattomasta, Smedsin Kansallisteatterille ohjaamaan spektaakkelin. Sen nähdessäni en tarinasta niin kamalasti ymmärtänyt ja henkilöhahmot jäivät hieman oudoiksi. Kirjaa lukiessani muistin hetkiä näytelmästä ja naurahtelin välillä, välillä hymähtelin. Nyt tahtoisin nähdä Smedsin ohjauksen uudelleen, saisin siitä eri tavalla, enemmän, eri asioita.

Yhteenvetona sanon lyhyesti, että Tuntematon Sotilas, vieras solttupoika, teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Sellaisen, jota on hetkeen vaikea ylittää. Sellaisen, jota en ollut odottanut. "Pankaahan sitten rähinäksi."