Selailin kuvia ja heittäydyin nostalgiseksi.

Kymmenen vuotta sitten olin vielä pikku-Kirre, joka innokkaana tahtoi oppia esteratsastuksen saloja. Tietämättään, mitä tuleman pitää, äitini tyrkkäsi minut ratsastusleirille Kajaanin Hevosharrastekeskukseen, "kun se on niin lähellä mummolaa". Eikä pikku-Kirrekään tiennyt kuinka hienoja vuosia oli edessä päin, kuinka monta upeaa hevosta ja kuinka paljon uusia asioita opittavana.

Ensimmäisellä KHK:n leirilläni ihastuin silmittömästi pieneen (138cm, kyllä muistan sen edelleen), kirjavaan poniin. Mikko oli ihana kamaluus. Se ei ollut mieletön opetusmestari, eikä sillä ollut liikettä huimiin koulusuorituksiin, esteitäkin se hyppäsi muistaakseni vain 70sentin korkeudelta. Mutta eihän sitä kymmenvuotias osaakaan niin ajatella, kunhan poni on söpö ja sen kanssa pärjää.

Myös toinen leirini, vuonna 2000, kului kyseisen poninkuvatuksen kanssa telmiessä. Ja mikä tragedia olikaan, kun ponivanhus oli myyty pois, viettämään eläkepäiviään. Jo silloin ymmärsin, että se oli ponille parasta, mutta silti harmitti hemmetin paljon.

Seuraavana vuonna siis muutoksen tuulet puhalsivat, monessakin mielessä. Edellisenä vuonna olin kuitenkin pistänyt merkille, että Mikon poistuessa kuvioista, eivät ponit loppuneet. Ja vuonna 2001, kaksi vuotta ensimmäisen kohtaamisemme jälkeen, silmäni avautuivat. Roomeo oli lähes valkoinen new forrest, nuorempana isompiakin kisoja edellisen omistajansa kanssa hypännyt itsepäinen kuvatus. Ei sentään kuvatus, ihan komian näköinen eläin. Ei erityisen virtaviivainen, mutta sympaattinen otus. Seuraavat kolme leirivuottani olinkin aivan myyty. Se poni opetti minulle niin paljon, ettei Pulla edes ole siihen samalla tavalla pystynyt. Rompun kanssa hyppäsin ensimmäisen esteratani, jonka tunsin hallitsevani. Voitettiin muuten ne kisat. Roomeo ei ollut joka ponitytön unelma siinä suhteessa, ettei se ollut ihanteellinen käsitellä. Sillä oli luonnetta, mutta se ei ollut ilkeä. Yleensä. Vasta viimeisellä yhteisellä leirillämme, vuonna 2003, pääsin sen kanssa maastoon. Kyse ei ollut siitä, että se olisi aiempina vuosina ollut minulle liian hankala sellaisessa ympäristössä, vaan niin vain oli käynyt. Ja uskon, että tähän päiväänkään mennessä emme olisi maastoilleet yhdessä, jos en olisi huomauttanut opettajallemme silloin, että emme ole niin tehneet. Hän oli nimittäin yllättynyt. Romppu oli maastossa arvaamaton kusipää, mutta koska tiesin sen, osasin varautua ja mahtavaa oli. Mutta mikään ei kestä ikuisuuksia ja seuraavana vuonna oli edessä taas uuden suosikin metsästys.

Vuosi 2004 olikin tavallaan välivuosi. En olisi tahtonut Roomeon jälkeen ajatellakaan muita mahdollisuuksia. Kuitenkin kuvaan tuli nuori suokkiruuna Poppis. Se oli hieman raaka ja vauhdikas kaveri, joten en osannut nähdä itseäni sen kanssa. Kuitenkin leirin aikana sen hyväntahtoinen hössötys kasvoi minuun kiinni ja leirin lopussa huomasin, että olin oppinut toimimaan sen kanssa. Normaalisti olin tottunut siihen, että kisahevosia jaettaessa minulla oli valmit vaihtoehdot, mutta nyt ne olivatkin aivan auki. Opettajamme kuitenkin ehdotti, josko kokeilisin hypätä radan Poppiksen kanssa, niin kivasti hänen mielestään toimimme yhteen. Niin tein ja kivaa oli.

Vuoden kuluttua paljon oli tapahtunut. Olin aloittanut lukion ja löytänyt Pullan, elämäni hevosen. Taitoni olivat myös kasvaneet ja vaikka edellisenä kesänä Poppis oli ollut täydellinen Roomeon jälkeen, sormeni syyhysivät päästä kokeilemaan uusia taitojani vaativammilla tehtävillä ja korkeammilla esteillä. Mikä eteen? Kuvaan tuli Zarino, kapeaselkäinen ja hieman kuumuva puoliveriruuna. Edellisenä kesänä olin hypännyt Zarinon kanssa rataharjoituksen ja se ei mennyt hyvin. Jo se fakta, että kyseessä ei ollut poni, heilautti hieman itseluottamustani ja se tunti oli katastrofaalinen. Mutta kiitos Rautalammin Ratsastuskeskuksen, taitoni ja itseluottamukseni olivat vuodessa kasvaneet räjähdysmäistä vauhtia ja vain vuoden jälkeen huomasin nauttivani siitä, että Zarino vaati hieman vauhtia pysyäkseen rauhallisena. En enää koettanut pidättää sen liikkeitä ja pitää vauhtia mahdollisimman alhaisena, vaan annoin sen kulkea rentona ja reippaana. Pullean ponin jälkeen kapea puoliverinen tuntui kummalliselta, mutta koska vaihtelu virkistää, nautin olostani täysillä. Moni ns. hevossuhteeni on alkanut täydellisellä epäonnistumisella, mutta osoittautunut myöhemmin toimivaksi, Zarinokin oli siis sellainen.

Seuraavana vuonna olikin viimeinen leirini Kajaanissa. Leirin osallistujat olivat muuttuneet. Viimeisen kymmenen vuoden aikana porukka oli vaihtunut vain hieman ja kaikista oli tullut minulle tuttuja. Nyt ei enää ollut niin, olin hieman vanhempi ja kokeneempi muita. Totta kai semmoinen tekee hyvää itsetunnolle. Minun onnekseni sain huomata, että vaikka vanhat leirikaverini eivät olleetkaan leirillä, he pyörivät tallilla lähes päivittäin. Ja totta kai pidin kiinni suosikkiratsustani, Zarino oli edelleen luotettuni ja nautin yhä sen kanssa.

Nuo neljä hevosta muokkasivat minua noiden vuosien aikana. Mutta unohtaa ei pidä myöskään muita kestosuosikkejani. Halli, äkäinen, pieni ja pyöreä suomenhevonen, jonka kanssa minäkin nautin maastoesteistä. Tupsujalkainen Suski, paras maastotykkini, jonka kanssa aiheutin naurua kanssa ratsukoissa. Möly, koko tallin luottoheppa, jonka kanssa minäkin ylitin ensimmäisen kolminumeroisen korkeuteni. Brygg oli suuri kuin valtamerilaiva ja yhtä pitkäkin. Sen kanssa sekä hyppäsin että menin koulua aika toimivasti ja esimerkiksi ensimmäinen kerta kun menin kankisuitsilla oli Bryggin kanssa. Sakke, hassun hauska kouluheppa oli myös virkistävä tuttavuus, sen selässä tunsi itsensä kouluratsastajaksi.

Pakko on myös kiittää Suvia, Soilea ja muita opettajia, jotka saivat minut aina yrittämään enemmän, istumaan paremmin ja ratsastamaan tarkemmin kuin oikeasti pystyin. Tietenkään leirit eivät olisi olleet samoja ilman niitä ympärillä olevia ihmisiä, parhaiten mieleeni ovat jääneet Jenni, jonka kanssa olemme tunteneet ensimmäisestä leiristäni saakka, Annamari ja Kananen, jotka olivat vain hulluja ja Suvi, uskollinen assistenttini Verigreippi. Huh.

Seitsemän vuotta, yhtä monta kuin on kausia Buffyssa, minä vietin kesälomani ensimmäisen viikon paikassa, jossa joka kerta opin jotain uutta. Ja vasta nyt huomaan, että sinä aikana olin kasvanut yli-innokkaasta pikku-Kirrestä lähes aikuiseksi, joka oli imenyt itseensä kaiken tiedon ja taidon, mitä oli tarjottu. Kun vuonna 1999 kuudenkymmenen sentin jumppasarja oli niin jännittävä, että kädet hikosivat, niin seitsemän vuotta myöhemmin saman reaktion aiheutti 100-110cm rata.

Kymmeniä hevosia, lähes sata tuntia ratsastusta, lukemattomia hypättyjä esteitä, onnistumisia ja yhtä paljon epäonnistumisia, ne ovat kokemuksia, joita en unohda koskaan.

Niin, ja oottakaahan, kun kirjotan samanhenkisen tekstin Pullasta ja Keskuksesta.