Otsikkohan voi tarkoittaa vain sitä, että pääsin kuin pääsinkin ratsastamaan. Kiitos Teboilin dyydien ja onnellisen tuntiperuutuksen, ei Kirrellä ole enää vuoden taukoa ratsastuksesta. Kerrotaanpas vähän siitä.

Ajelin siis tallille, enkä eksynyt kertaakaan. Löysin parkkipaikankin ongelmitta, eli sitten vaan game-face päälle ja talliin. Pyörin siellä vähän aikaa, ennen kuin keksin, että voin mennä maneesiin kattomaan edellistä tuntia. Kuin siistiä oli nähdä eläviä hevosia! Siinä hengaillessani selvitin myös, että tuleva ratsuni, Baro, oli jo valmiiksi tunnilla, joten eikun vaan seurailemaan miltä hovo näyttää. Ruunikko, vähän pyöreä, suht pienipuoliverinen, jota luulin ruunaksi koko tunnin, ennen kuin minulle selvisi, että se olikin tamma. Fakta on, että jos olisin tiennyt sen olevan tamma, olisi suhtautumiseni heppaan ollut hieman toinen, suosin nimittäin poikahevosia, en tiedä miksi, joten ihan hyvä oli, että elin pimennossa.

Ja mikä fiilis tulikaan, kun kiipesin selkään ja pääsin liikkeelle. On ihan sama miten ratsastusta kuvailee, se onnistuu aina kuulostamaan ainakin jonkinverran eroottiselta ja voin kertoo, että sillä hetkellä ku kaikki natsaa, ni se onkin vähän sitä. Nyt kuitenkin sanon vaan, että selässä tunsin olevani niin oikeasssa paikassa ja vapaa käyntikin tuntui aivan mielettömältä. Tunnin tehtävänä oli yksinkertainen kulmaharjoitus, ehkä maailman sopivin harjoitus minulle. yhdessä kulmassa oli puomeista tehty n. 10 x 10m kokoinen neliö, jota sitten joka askellajissa mentiin kulmatreeninä. Mielettömän hyvä harjoitus siis, eikä mikään helpoin. Itsellä oli istunta joiltain kohdin vähän hukassa, käsi alhaalla ja jalka vähän vispasi. Ryhtikään ei ollut ihan sitä mitä piti, mutta se onkin aina ollut ongelmani. Vetoan osittain siihen, että kolme vuotta suht pienen ponin kanssa ei tee ryhdille gutaa, kun aina tuntee olevansa liian pitkä, jos nostaa selän koko pituuteen. Mutta siis yhteistyöni Baron kanssa toimi yllättävän hyvin, se ei ollut kaahari, muttei potkittavakaan. Se ei nojannut kädelle, muttei koettanut koko aikaa juosta tyhjänäkään. Lopputunnista sain sen jo liikkuumaan aika kivasti. Vähän kun saan omaan ratsastukseen rauhaa, tunnit alkaa varmasti menemään paremmin.

Mulla oli muka joku hieno kertomus päässä, että näin se meni, mut ehin sen jo unohtaa. Tunnin jälkeen olin kuitenkin väsynyt, hikinen ja paskainen, naamani oli aivan punainen, mutta silti aivan saatanan onnellinen. Pois ajaessani mietin, että mä en ookaan ihan niin paska tässä, ku ajattelin.

Nyt sitä taas muistaa, miksi on joskus ollut ihan superaktiivinen ratsastaja ja joka kerta on mennyt tunnille samalla innolla ja riemulla. Aion nyt rueta taas ratsastamaan ainakin semiaktiivisesti, miten aika ja raha riittää. En ees lähe kokeilemaan millaista siellä toisella tallilla olis, koska tykkäsin tuosta jo tosi paljon. Kaikki oli hirveen mukavia, opetus oli tasokasta ja ainakin oma ratsuni oli selvästi hyvin koulutettu ja fiksu kaveri, eikä ne muutkaan miltään kehäraakeilta tai raakileilta näyttäneet.

Huomasin muuten, että saan jotain sairaita kicksejä siitä, että käyn kaupassa ratsastuskamat päällä. Ei saa kysyy miks! ...koska en tiiä.