Nyt on sellainen olo, että pitäisi kirjoittaa jotain. Eikä mitä tahansa jotain, vaan kirjoitan aika huikeasti lukukokemuksesta, joka minulla oli. Kirja ei ole sen enempää tai vähempää kuin Tuntematon Sotilas. Monet on lukeneet sen jo lukiossa tai yläasteella, mutta minulla se ei koskaan ole kuulunut pakollisiin kirjoihin. Nyt siis, klassikkokurssilla, tartuin Tuntemattomaan ensimmäisen kerran. Kirja on pölyttynyt mummolan hyllyssä melkeinpä tasan 55 vuotta, isoisä on sen mitä ilmeisimmin ostanut hyvinkin pian sen ilmestymisen jälkeen. Kirjallisuuden pääaineopiskelijalle on toki aika iso egoboosti, kun tajuaa, että oma painos on sellainen ihan ensipainos. Välistä kun löytyi vielä alkuperäinen Hesarin kirjallisuuskritiikki, niin mikäs sen mukavampaa. On kai mentävä asiaankin, jotta se joskus loppuisi.

Kuten sanoin, lukukokemukseni oli hyvin voimakas. En uskonut kirjan vaikuttavan minuun niin paljon, tuovan sen niin paljon ajatuksia. Mielipiteeni sodasta ja sen järjettömyydestä ei sinänsä muuttunut tai vahvistunut, mutta jollain tasolla koen ehkä ymmärtäväni sitä eri tavalla ja voisin sanoa, että ymmärrän nyt paremmin.

Luen kirjoja aina henkilöhahmojen kautta, ne tulevat minulle läheisiksi. Rakastan seurata sitä, kuinka hahmot kehittyvät ja muuttuvat ja millaisia he oikeasti ovatkaan. Tämä on varmasti yksi niistä syistä, miksi luen mielelläni kirjasarjoja. Nyt huomaan olevani sivuraiteilla. Syy, miksi loikkasin sivuraiteille on se, että myös Tuntematonta luin nimenomaan henkilöhahmolähtöisesti. Kirosin suureen ääneen suosikkini kaatuessa ja toisen suosikkini saadessa luodista, tuijotin lamaantuneena seinään viisi minuuttia. Vaikka Tuntematon onkin sotaromaani, jossain vaiheessa huomasin, että sota ei ollut enää hallitseva elementti. Siitä tuli vain miljöö, jossa minulle niin läheisiksi tulleet henkilöt elivät, kehittyivät, muuttuivat ja useimmat lopulta myös kuolivat.

Läheisimmäksi kirjan hahmoista minulle tuli Koskela, Ville Vaitelias. Koskela puhui vain silloin, kun hänellä oli asiaa. Hän ei koskaan käsitellyt joukkojaan alentuvasti, vaan oli heidän kanssaan samalla tasolla, se tuli häneltä luonnollisesti. Koskela oli rento ja tiukassa paikassa tilanteen tasalla. Hän uskoi oikeudenmukaisuuteen ja tiesi, että armeijassa ja sodassa kaikessa ei aina ole järkeä. Hän noudatti napisematta käskyjä, vaikkei kaikkia hyväksynytkään pureskelematta. Esimerkkinä kohta, jossa Rokka passitetaan esimiesten eteen. Koskelalle tulee puhelu, josta asiasta kerrotaan ja hän vastaa vain "Välitän". Näin hän ilmaisee, että hän ei asetu käskyn taakse, mutta asemansa vuoksi välittää tiedon eteenpäin. Ylempää kun on pyydetty. Koskela on nimenomaan hyvä sotilas, hyvä upseeri. Vaikka Kariluodon ja Hietasen kuoleman jälkeen hänen mieleensä nousee yhden ainoan kerran ajatus "Kauankos minä tässä keikun?", normaalisti hän ei päästä tällaisia ajatuksia mieleensä. Juuri Koskela on se henkilö, jonka kaatumisen jälkeen tuijotin lamaantuneena seinää. "Ville Vaitelias oli kuollut." Kylmiä väreitä kulki ihoani pitkin, hiljaisia kylmiä väreitä.

Toinen suosikkini on hyvin paljon Koskelan vastakohta. Ei, ei sentään Lammio, ei herranjumala. Vaan se on Lehto, kyyninen ja ilkeä alikersantti. Lehto on ehdottoman kova ja kykeneväinen julmiin tekoihin. Hän ei siedä heikkoutta ja jouduttuaan Lammion kanssa ilmiriitaan, hän seisoo kovennettua ilmahyökkäyksen keskellä tuntematta pelkoa tai ainakaan sitä myöntämättä. Myös annetut tehtävät hän suorittaa pää pystyssä. Kun muut miehet ovat valmiita kääntymään takaisin Lammion antamalta tehtävältä, ei Lehto suostu, "minä en suo kuoville niitä naamanliikkeitä, kun huomaa minun palanneen kesken takaisin". Tehtävä on suoritettava, kaikki kuulivat käskyn. Lehto lähtee tutkimaan tilannetta muiden edellä ja sen kaiken vihansa voimalla hän sivuuttaa ajatuksen siitä, ettei kaikki ole kunnossa. Sillä hetkellä Lehdon luonnetta ja sen lähtökohtia avataan enemmän, Lehdon kyynisyys saa uuden tason. Ei se ole sodasta tai armeijasta lähtöisin, sen juuret ovat pidemmällä. Se sai minut näkemään tämän piinkovan miehen uudessa valossa, ei pahana, vaan traagisena hahmona. Ne hetket saavat minut kiinnostumaan henkilöstä enemmän. Ne hetket ovat Lehdon viimeiset. Hänen loppun on mielestäni hyvin ristiriitainen ajatellen sitä, millainen hän on. Lehto ei pyydä keltään apua, Lehto ei kunniota ketään (paitsi Koskelaa ja Kariluotoa, muttei heitäkään aivan vilpittömästi). Ennen kuolemaansa hän on yksin pimeässä, vaikeasti loukkaantuneena, kykenemätön liikuttamaan jalkojaan ja suurissa tuskissa. Lehdon kaltaisen henkilöhahmon olisi tavallaan odottanut kaatuvan tämän tulittaessa raivokkaasti vihollista ja vievän ainakin kolme vastapuolen peluria mukanaan. Mutta näin ei käy. Viimeisillä hetkilläänkään hän ei kuitenkaan menetä luontoaan, "Tähtää alemmaksi perkeleen kierosilmä!" Lopulta hän kiskoo itsensä pelkin käsivoimin kiväärinsä luokse ja vaivalloisesti saa sen suuhunsa. Sitten hän painaa liipasinta ja minä kirosin suureen ääneen.

Koskela ja Lehto eivät toki ole ainoat, mutta suurimmat, suosikkini. Pidän Hietasesta ja Rokastahan nyt kaikki pitävät. Sotamies Susi oli myös sympaattinen hahmo. Rokan uskollinen seuralainen, lähin ystävä, myös varjo. Hänellä on koko kirjan aikana vain muutama repliikki, onneksi Rokka puhuu heidän molempien puolesta. Susi viihtyy osassaan ja luottaa Rokkaan lähes varauksettomasti. Yhdessä he tulivat, yhdessä he pysyvät ja yhdessä he myös lähtivät -ja elossa vielä.

Nyt riittää hahmoista! Tai oikeesti koskaan ei riitä hahmoista, mutta saadakseni tämän kirjoituksen, tai pikemminkin purkauksen, joskus loppuun, on minun luovuttava niistä. Siirrytään siihen, että joka vuosi, joulukuun alussa, nukahdan kesken tietyn elokuvan. Mikähän elokuva olisi kyseessä.. Jaa-a. Parina viime vuotena olen luovuttanut, jättänyt Tuntemattoman katsomatta. Nyt tietysti kirjan innoittamana liimauduin television eteen, luin muuten vielä samalla puolen elokuvan ajan. Mutta pakko on sanoa, leffa ei tuntunu yhtään missään, kun oli kirjan lukenu. Elokuva oli sitä sotaa ja tappamista, kaikki se psykologinen puoli, henkinen raakuus oli jätetty todella käsittelemättä. Kun kirjassa sota väistyy taustavaikuttajaksi, miljööksi, elokuvassa se pitää kaiken otteessaan. Hahmot eivät pääse kehittymään niin syviksi, mikä minua jäi harmittamaan erityisen paljon. Huumori toki oli kohdallaan, hyvin suora tekele kaiken kaikkiaan. Täytynee katsoa myös se uudempi filmatisointi.

Aah, olenhan minä nähnyt sen uusimman versioinnin Tuntemattomasta, Smedsin Kansallisteatterille ohjaamaan spektaakkelin. Sen nähdessäni en tarinasta niin kamalasti ymmärtänyt ja henkilöhahmot jäivät hieman oudoiksi. Kirjaa lukiessani muistin hetkiä näytelmästä ja naurahtelin välillä, välillä hymähtelin. Nyt tahtoisin nähdä Smedsin ohjauksen uudelleen, saisin siitä eri tavalla, enemmän, eri asioita.

Yhteenvetona sanon lyhyesti, että Tuntematon Sotilas, vieras solttupoika, teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Sellaisen, jota on hetkeen vaikea ylittää. Sellaisen, jota en ollut odottanut. "Pankaahan sitten rähinäksi."