Tänään ajoin autolla kotiin. CD-soittimessa soi Maijan kokoelma ja yksi pitkäaikaisista suosikeistani Noinko vaikeeta se on. Yhtäkkiä huomasin biisissä aivan uusia ulottuvuuksia. Liitänpä lyriikat tähän ja selitän sitten lisää.

Sun silmiä aristaa
hän tupakkaansa karistaa
sä tiedät miten tässä vielä käy

Hän sun tarinaasi imee
koko ajan ahnaammin
kun sun maailma on pimee
hänellä on paremmin
sä siksi vuodatat sun huolet
hän hiljaa hymyilee
ja kun kyyneliäs nuolet
hän haukottelee ja lausuu

Niinhän se on
kaamean onneton
on se joka ei saa rakastumaan
itseensä ei ainuttakaan
voi sua, onneton
noinko vaikeeta se on
kummaa miten et saa rakastumaan
itseesi et ainuttakaan
yhtään ketään
miten säälittävää

Sun silmiä aristaa
hän tupakkaansa karistaa
sä tiedät miten tässä vielä käy

Hän kiusaa sua ja vainoo
ivapuheillaan
hän on silti ainoo
joka saa sut hikoomaan
hän viipyy vielä pitkään
sä toivot pidempään
miten silloin häpesitkään
kun ensi kerran hän lausui

Niinhän se on...

Ja kun hän on muualla, kun hän on pois
sinut pelko ja turtumus täyttää
jos toiveet ois totta ne kauniita ois
nyt ne kaikki sun virheesi näyttää

Aina ennen olen samaistanut itseni henkilöön, jota tässä puhutellaan, se kaamean onneton. Nyt kuitenkin tajusin, että laulussa on useampia tulkintamahdollisuuksia, joihin kaikkiin kyllä liitan itseäni. Ensimmäinen vaihtoehto on juuri se vanha, minä olen se kaamean onneton ja puhuttelijana joku ulkopuolinen. Toisaalta taas nykyinen ulospäin antamani kuva voi olla ehkä juuri tuo toinen, jolloin puhuteltava voisi olla joku ulkopuolinen, joka kokee, että olen aina ilkeä ja vittumainen. Niinkuin joskus olenkin.

Se viimeinen tulkinta, joka jäi itselleni päällimmäiseksi, on se, että molemmat osapuolet olen minä. Se kiusaava, ilkeä, osapuoli on se minä, joka halveksuu sitä toista, sitä mikä olen ollut ja olen edelleen sisäänpäin. Harmittaa, kun en saa sitä tunnetta oikein sanoiksi, jonka tuota biisiä kuunnellessani nyt saan. Koetetaan purkaa kappaletta vähän osiin ja katsellaan.

Alussa muotoutavat selkät voimasuhteet.

Sun silmiä aristaa
hän tupakkaansa karistaa
sä tiedät miten tässä vielä käy

Se tupakoiva on vahva henkilö, se joka ylpeästi pitää päänsä ja nauraa kaikelle. Toinen on jo valmiiksi alistunut siihen, ettei tässä hyvin käy. Se on minunkin sisäisen dialogini alkuasettelu.

kun sun maailma on pimee
hänellä on paremmin
sä siksi vuodatat sun huolet
hän hiljaa hymyilee

Minun vahva puoleni ei ehkä suoranaisesti nauti sisäisestä heikkoudesta, mutta toisaalta olen oppinut käyttämään sitä voimavarana. Joten mitä epävarmempi, pimeämpi, tunnen olevani, sitä enemmän ammennan sitä ivaa ja kuorta päälle päin.

voi sua, onneton
noinko vaikeeta se on
kummaa miten et saa rakastumaan
itseesi et ainuttakaan
yhtään ketään
miten säälittävää

Ulkoinen minäni on varma itsestään. Siksi suhtautuminen sisäiseen epävarmuuteen on juuri tällainen, miten säälittävää. Myös se, että ulkoinen minä ei nauti sisäisen olemassa olosta tulee tässä tavallaan ilmi: kummaa miten et saa rakastumaan itseesi et ainuttakaan. Kuten sanotaan, ihmisen pitäisi oppia ensimmäisenä rakastamaan itseään. Minä tulen toimeen itseni kanssa, halveksin sitä toisinaan, mutta me tulemme toimeen. Kai se heijastuu ulospäinkin.

Hän kiusaa sua ja vainoo
ivapuheillaan

Edellinen pätkä itsessään sanoo jo tarpeeksi, halusin sen vain nostaa esille.

hän viipyy vielä pitkään
sä toivot pidempään

Toivo siitä, että ulkoinen minä jäisi vielä silloinkin, kun ei tarvitse esittää mitään. Mutta aina se viipyy vain niin kauan kuin on pakko. Lopulta on jäätävä yksin oman epävarmuutensa kanssa.

Lopuksi nostan koko c-osan, se on conclusion. Se on juuri se hetki, kun jää yksin epävarmuuteensa ja vain tahtoisi, että kaikki on toisin.

Ja kun hän on muualla, kun hän on pois
sinut pelko ja turtumus täyttää
jos toiveet ois totta ne kauniita ois
nyt ne kaikki sun virheesi näyttää